Matka Vientareelle oli kuolettavan pitkä - tuntui siltä, kuin muuttopäivä olisi tullut jälleen kerran. Eikä yhtään auttanut, että olin herännyt joskus neljän aikaan letittämään Wimman harjaa.
Varpun hevosauto meni moottoritien rekkakaistalla Teboilin auton takana tasaista tahtia, ja rekassa oli käynnissä kunnon keskustelu. Mä en tiedä, oliko se täysin laillista että hevosauton ohjaamossa on neljä ihmistä, mutta Eveliina meni hienosti piiloon aina kun kuvittelimme näkevämme poliisiauton sinivalkoisen kyljen. Varpun kyydissä olivat Wimma ja Omppu, Donni ja Sylvi olivat sitten perässä ajavilla miehillä trailerissa. Mä nukuin niin paljon kun suinkin vain liikkuvassa autossa pystyin.
Kolme tuntia muuttui hitaasti neljäksi, sitten viideksi, kun seisoimme ruuhkassa ja pysähtelimme aina välillä jaloittelemaan hevosia. Wimmaa ei paljon stressannut, vaikka sen bestis Helga ei ollutkaan mukana - tamma tuli kokenein elkein ulos hevosautosta ja tarkkaili sitten ympäristöä korvat hörössä sen enempää huolehtimatta. Muutkin hevoset olivat rauhallisia - paitsi tietysti Sylvi, joka harppoi parkkipaikalla suuria askeleita eikä osannut päättää, minne suuntaan lähtisi ensimmäiseksi tutkimaan. En ymmärrä, miten hevonen saattoi jaksaa tuollaista kahdeksalta aamulla?
Kun me lähdettiin viimeiseltä tauolta kohti päätepysäkkiämme Vaahterapolkua, Iiris kysyi: "Jännittääkö?"
"Ei vielä", mä vastasin. Ja se oli ihan totta.
Mutta kun me sitten pysähdyimme ajokkeinemme jo aivan täydelle parkkipaikalle, mua alkoi jännittämään. Ympärillä oli varmaan tuhat traileria, joiden kyljissä luki "Hallava", "Susikallio", "Metsälammen ratsutalli" ja vielä mitä. Hevosia ja ihmisiä oli ihan kuin Helsingissä, joten tavallaan koin oloni kotoisaksi. Ja silti mun sormeni vapisivat, kun heitin Wimmalle satulan selkään ja kiristin vyön.
Kun Eveliina lähti valmistautumaan helppoon C:hen, mä päätin käydä lunastamassa ilmaisen makkarani. Tiskillä seistessäni viereen tuli tummahiuksinen ja AIVAN JÄÄTÄVÄN PITKÄ mies, jolla ei ollut mitään brodeerattua seuratakkia kuten useimmilla ratsastajilla. Valkoinen kauluspaita ja kädessä oleva raippa viestivät kuitenkin, että tyyppi taisi olla osallistumassa kilpailuun. Tai sitten hän oli muuten vain pukeutunut hienoksi juhlistamaan kisatsempparin rooliaan.
Tyyppi oli toki liian vanha mulle, myönnän, mutta silti meinasin aloittaa keskustelua. En kuitenkaan ehtinyt, kun tallipihan läpi kiiri huuto: "KRISTIANNNNN!!" ja mies kääntyi silmiään pyöritellen kohti huutajaa, joka oli taskukokoinen blondi. Siis ihan oikeasti taskukokoinen. Tällä tytöllä oli Charles Owenin kypärä ja seuratakki, jossa luki suurin kaunokirjaimin "Inkeri". Inkeri huitoi käsiään suurieleisesti ja sai Hallavan tallin newforestinponilta hyvin kummastuneen mulkaisun osakseen.
"Noh?" mies vierelläni sitten viimein kysyi.
"En löydä Tirpan satulahuopaa! Ja ootko tuomassa sitä makkaraa?"
"Joojoo", Kristian vastasi, ja lisäsi siihen vielä itsekseen, että "miltä näyttää, saakeli".
Makkaravälikohtauksen jälkeen mä lähdin ketsupilla kuorrutetun ruokani kanssa katsomoon, koska Eveliina oli starttamassa ihan luokan alussa. Luojan kiitos löysin Oton ja (ehkä vähän pettyneen näköisen?) Iiriksen, koska Vaahterapolun porukka istui kuninkaan elkein katsomossa, enkä olisi viitsinyt mennä lähellekään niitä. Tai oikeastaan ketään. Kaikki näyttivät vähän pelottavilta.
Ensimmäiset suoritukset ovat aina mielenkiintoisia, mutta sitten kun aloin jo oppimaan helpon C:n rataa ulkoa (eli kolmannen ratsastajan kohdalla), siitä katosi jännitys. Seuraavana oli Eveliina, ja me kaikki istuttiin ja jännitettiin ja ristittiin varpaat sekä sormet. Lopuksi annoimme tytölle raikuvat aplodit! Eve sijoittui viidenneksi ja missasi palkintosijat juuri ja juuri, mutta ainakin tuosta oli ehkä paras paikka lähteä kehittämään!
Tässä vaiheessa mä otin särkylääkkeen, koska päähän sattui. Se johtui kyllä varmaan jännityksestä, joka sai mut vapisemaan ja tärisemään niin, että Oton piti puntata mut Wimman selkään. Verryttelyssä tamma tuntui ihmeellisen hyvältä, ihan kuin se olisi juuri tullut valmennuksesta - en ymmärrä vieläkään, mitä tammalle oli tapahtunut. Varpu tosin oli kertonutkin aiemmin, että Wimma on kilpaluissa aivan eri hevonen, mutta olin odottanut että
huonolla tavalla.
Me starttasimme luokan viimeisenä, joten pidin verryttelyn pääasiassa käynnissä ja kokeilin vain vähän laukkaa ympyrällä. Helppo B oli pelottava luokka, mutta nyt kun kokeilin liikkeitä ja kävelin radan vielä kerran läpi, kaikki meni ihan hyvin. Se valoi muhun itsevarmuutta, jonka ansiosta en karauttanut tallilta karkuun kun kovaäänisestä kuulutettiin "Seuraavana Robert Harrington ja Mythir Dagger Seppeleestä. Valmistautuu Elisa Larimo ja Salli Keidas."
Katselin Robert Harringtonin suoritusta puolella silmällä maneesin avonaisesta ovesta samalla kun Otto ja Iiris preppasivat mua. Iiris oli jo ratsastanut oman ratansa Donnilla ja hienosti vieläpä - hänen piti stressata seuraavaksi iltapäivän esteradoista.
Aivan liian nopeasti herra Harrington päätti ratansa tummanruskealla tammalla ja poistui aika pettyneen näköisenä. Vaihdettiin katseita ja awkwardeja hymyjä tullessamme toisiamme vastaan, ja mä näytin peukkua, ja Robert naurahti. Sitten se näytti peukkua takaisin.
"Seuraavana Elisa Larimo ja Wilhelmine Rewa Varpulan ratsastuskeskuksesta. Valmistautuu..."
Wimma nosti ravin pienestä pohkeesta ja mä muistin vielä viimeisen ja mun kohdalla tärkeimmän ohjeen: jalka rentona. Sitten se oli menoa. Keskityin olemaan häiritsemättä Wimmaa, joka saisi slaagin heti kun alkaisin repimään suusta. Kaikki muu voisi mennä vaikka kuinka pieleen, mutta minä en kyllä putoaisi ensimmäisessä osakilpailussa. Siitä saisi maineen näissä piireissä.
Mutta Wimma oli ihmeellinen - siitä mä olen varma, koska mä en ainakaan turhan taitava ja kokenut ole vielä helpossa B:ssä. Tamma kuunteli korvat hörössä, polki takajaloillaan kunnolla koko ajan eikä edes rikkonut ravilisäyksissä laukalle, jonka se oli tehnyt niin monet kerrat. Saimme pidettyä laukatkin hallussa, vaikka ne tehtiin tammalle vaikeampaan suuntaan. Lopputervehdyksessä suuri taakka putosi harteilta ja mä pakahduin onnesta. ME SELVITTIIN. ME SELVITTIIN. ME SELVITTIIN. Ei muulla niin väliä, koska me selvittiin.
Mä näin Varpun tyytyväisestä nyökkäyksestä, että meillä oli mennyt hyvin. Kun hyppäsin Wimman selästä, Otto, Onni, Eve ja Iiris tulivat heti onnittelemaan - se oli ryhmähengen parhaita puolia. Kiitin kaikkia vähän posket punaisina ja taputin Wimmaa antaen sille omenanpuolikkaan (tamma rakastaa omenaa, sen olen oppinut) sekä tiukan halauksen (jota tamma ei niinkään rakastanut).
Kun tulokset kerrottiin puolen tunnin kuluttua, mun sydän pysähtyi. Mä en uskonut meidän suoritusta vielä sittenkään, kun Wimman suitsiin oltiin ripustettu sinivalkoinen ruusuke ja johdimme kunniakerrosta liidokkaalla laukalla. Wimma pärski ja pörisi innoissaan, se taisi olla myös aika tyytyväinen itseensä. Tamma tiesi kyllä, että se oli nyt tehnyt hyvin. Olin viiden minuutin ajan kuuluisuus, jota kaikki onnittelivat nopeasti (ja suurin osa melko välinpitämättömästi) ohikulkumatkalla. Sen jälkeen hehku oli ohi, Wimma piti purkaa ja ruusuke laittaa talteen, koska oli aika avata letit ja siirtyä stressaamaan esteluokkaa.
Jaa että miten meillä meni esteratsastuksessa? Sanotaan vain, että meidät hylättiin. En päässyt ihan Wimman haippiin ja vauhtiin mukaan, joten kurvattiin suoraan väärälle esteelle. Mutta jos positiivisia ollaan, mä en sentään tippunut!
Mä en malta odottaa seuraavaa osakilpailua. Tämänpäiväinen oli vielä vähän tunnustelua, mutta ehkä ensi kerralla uskaltaisin jutellakin jollekulle. Kuulemma se oli ratsastuskoulumestaruuksien ydin - muiden oppilaiden tapaaminen ja uusien kavereiden löytäminen.
Tämä marraskuun loppu on ollut mulle sellaista haipakkaa paperitöiden ja muiden kanssa, että en ole tallissa valmennuksia lukuunottamatta paljoa kerennyt pyörähtämään. Pahoittelut siitä... Pienet kommentit tehoviikonlopusta on tulossa, mutta näköjään koulutunnista oli teille todella hyötyä!
Mä ihan olin pakahtua onnesta miten hyvin Eveliina, Iiris, sinä ja Onni ratsastitte! Vasta pistin toiminnan pystyyn ja nyt jo isoissa karkeloissa saimme talliimme voittoratsukonkin, pakko myöntää, että teitte erinomaisen suorituksen. Wimma kuunteli sinua hyvin, vastasi nopeasti apuihisi ja muistit antaa ponin liikkua, etkä rajoittanut sitä liikaa ohjalla. Esterata tosiaan oli hieman heikompi, mutta pakko sanoa, että vaikka Wimma on osaava hyppääjä, niin se on kuitenkin melko vaikea. Minäkin kun alkuun kiertelin sillä muutamat kilpailut, niin harvoin sijoille päästiin esteillä kun kesti vähän etsiä oikeita namiskoja tammalle.
Toivotaan, että jo seuraavassa osakilpailussa selviätte esteradalla maaliin asti ja jatkatte hyvää putkeanne kouluradoilla. Mä kyllä jännitin sydämeni puhki ja en voi vaan hehkuttaa kuinka ylpeä olen kaikista! Saat 10v€ päivästä, kun hoidit Wimmaa hyvin kisamatkan ajan ja ahkerasti saavuit aamulla leittämään tammaa